50 vuotta pääkaupunkiseudun sotainvalidityössä toiminut Anja Huhtaniemi sai sotainvalideista perheen, jota hänellä itsellään ei lapsuudessaan koskaan ollut. Nykyään Huhtaniemi toimii Sotainvalidien Itä-Helsingin jaoston puheenjohtajana ja Helsingin piiri ry:n 1. varapuheenjohtajana. Hänet palkittiin elokuussa Keskuskauppakamarin kultaisella elämäntyömerkillä.
Anja Huhtaniemi, 77, muistaa elävästi, kuinka pappi kerran vuosia sitten kysyi hänen pieneltä pojaltaan tutun kysymyksen: “Mikäs sinusta tulee isona?”
Poika vastasi kirkkaalla äänellä: “Minusta tulee sotainvalidi!”
“Poika oli kuullut niin paljon sotainvalideista, että luuli sen olevan jokin hieno ammatti”, kertoo Huhtaniemi.
Esimiehenä sotainvalidi
Huhtaniemi aloitti sotainvalidien veljesliiton Helsingin piirin toimistovirkailijana Korkeavuorenkadulla 1963. Sotainvalidit olivat silloin alle 50-vuotiaita, ja heitä oli Helsingin piirissä 6 000 ja koko Suomessa 95 000. Huhtaniemi oli kouluttamaton, mutta ajalle tyypilliseen tapaan hän oli suorittanut erilaisia maksullisia kursseja, kuten konekirjoitus- ja toimistonhoidon kurssin.
Sotainvalidien keskusliitossa pyrittiin tuolloin työllistämään ensisijassa sotainvalideja, ja Huhtaniemen ensimmäisellä esimiehelläkin oli käsiproteesi ja näkövamma. Kahdeksan tuntia päivässä Huhtaniemi istui hänen vieressään, piti joka ikisen puhelun hänen korvaansa ja kirjoitti asioita ylös.
Tärkeintä oli kuitenkin huoltotyö, joka tarkoittaa rahallista apua sotainvalidien päivittäisiin tarpeisiin. Viikottain huoltokokousten jälkeen Huhtaniemi käveli esimerkiksi sähkö- ja puhelinyhtiöihin maksamaan sotainvalidien erääntyneitä laskuja.
”Sotainvalideista tuli minulle suku ja perhe”, sanoo 50 vuotta pääkaupunkiseudun sotainvalidityössä toiminut Anja Huhtaniemi.
“Paikan päällä kävin”, sanoo Huhtaniemi. “Joskus saattoi taloyhtiössä olla häätö päällä kun tulin tuomaan vuokrarahat. Ei sellaista voi nykyään kuvitellakaan”.
Lapsuus köyhänä ja orpona
Aina kun Huhtaniemi menee Rautatientorille, muistot palaavat: kuinka hän 5-vuotiaana odotti lapsia täyteen pakatussa junassa, että kohta pääsisi turvaan Ruotsiin.
Vuosi oli 1942, ja elettiin jatkosodan aikaa. Lapsille kerrottiin tarinoita ihanasta Ruotsista, jossa oli ruokaa ja herkkuja.
Mutta juna lähti, ja Huhtaniemi jäi yksin seisomaan asemalle. Viimeisessä junatarkastuksessa oltiin huomattu, ettei hänellä ole virallista holhoojaa.
Huhtaniemen molemmat vanhemmat olivat kuolleet tuberkuloosiin, eikä hänellä ollut sisaruksia. Hänet lähetettiin asumaan isoäidilleen, joka asui Neitsytpolun ja Tehtaankadun kulmassa Helsingissä.
Isoäiti oli ollut kartanon piikana, ja hän oli saanut suhteillaan asumisluvan hienostotalosta.
“Vuonna 1944 Helsingin suurpommitusten aikaan Tehtaankatua pommitettiin paljon. Lapsia lähetettiin Helsingistä myös maalle sukulaisille turvaan, mutta minulla ei ollut siellä sukulaisia. Elin kahden vanhan ihmisen kanssa koko lapsuuteni ja nuoruuteni”, Huhtaniemi kertoo.
Suomen ensimmäiseksi Sotainvalidien veljesliiton piirin naistoiminnanjohtajaksi
Kun Huhtaniemen toinen esimies Sotainvalidien veljesliiton Helsingin piirissä jäi yllättäen sairaseläkkeelle vuonna 1981, kutsuttiin Huhtaniemi hänen seuraajakseen – olihan hän oppinut työn läpikotaisin avustaessaan. Huhtaniemestä tuli ensimmäinen piirin naistoiminnanjohtaja Sotainvalidien veljesliitossa.
Huhtaniemen aikana on rakennettu esimerkiksi Oulunkylän kuntoutussairaala. Hän oli mukana myös neuvotteluissa, joissa sovittiin, että puolustusvoimat alkavat hoitaa sotainvalidien syyskeräystä. Aiemmin niitä hoitivat ensimmäisen vuoden fuksit yliopistolta, mutta 60-luvulla asiasta tuli poliittisesti kuuma peruna.
“Sotainvalideihin suhtauduttiin silloin kriittisesti. Ajateltiin, että mitäs lähtivät sinne sotimaan”, Huhtaniemi muistelee.
Huhtaniemi ei näe urallaan yksittäistä kohokohtaa vaan tärkeintä on ollut se, että hän on saanut auttaa sotainvalideja. “Työni ei ole ole ollut papereiden kanssa olemista, vaan ihmisten kanssa olemista”.
Vuosikausia sotainvalidit asioivat toimistolla päivittäin, ja Huhtaniemi oppi tuntemaan heidän vaimonsa ja lapsensa. Vaimot tulivat joskus toimistolle juttelemaan “kuin nainen naiselle”.
“Minut kutsuttiin usein lounaalle tai kahville sotainvalidien merkkipäivinä, ja he kiittivät tekemästäni työstä kukkasin ja kirjein. Sotainvalideista tuli minulle suku ja perhe”, Huhtaniemi sanoo hymyillen.
Työn jatkuvuus ja tuttu yhteisö ovat tuoneet hänelle turvaa silloin, kun henkilökohtaisessa elämässä on ollut vaikeaa. Työn luonne on ollut tärkeä tekijä myös siinä, miksi Huhtaniemi on jatkanut Sotainvalidien veljesliiton luottamustehtävissä vaikka pääsi eläkkeelle yli kymmenen vuotta sitten.
“Olen aina saanut kuulla tekeväni hienoa työtä”.
The post “Saan aina kuulla tekeväni hienoa työtä” appeared first on Keskuskauppakamarin ansiomerkit.